Jesús Franco marathon: Part II

Näin alkoi Pääsiäisen Jesús Franco –maraton. Emme saaneet paitoja, mutta pakanallinen alttari oli pystytetty ja tunnelma oli muutenkin kutkuttava. Kello oli vasta yhdeksän aamulla. Ennen kymmentä ensimmäinen elokuva oli käynnissä! En voi sanoa muuta kuin, että tämä on ihan peruspaskaa Jesústa. Visuaalinen ilme on suoraan 60-luvun hapoista ja olihan tässä puolialaston baarimikko sekoittamassa itselleen drinkkiä sekä iso liuta aivan vitun sekavia biletyskohtia. En kyllä nyt saa millään päähäni, että missä kohtaa tässä oli se viettelevä paholainen? Oli sellainen tässä tai ei, ei tämä silti mikään tajunnan räjäyttävä kokemus ollut.

Nyt seikkaillaan Riossa, ja nää on agentteja. Naamiomiehet riehuvat, hullut avaruudesta tulleet naiset tahtovat valloittaa maailman ja Jesús soittaa kitaraa kadulla. Kaikilla pahisnaisilla on todella kummalliset vaatteet, jotka tarkemmin ajateltuna Jesús-maailmassa eivät ole niin kummalliset. Se mikä oli vielä kummallisempaa, että naisilla ylipäätänsä oli vaatteet päällä.

Tässä oli Klaus Kinski, joka esitti turkkilaista Ahmedia. Klasu myös taisi olla vampyyri, koska tykkäsi imeä naisten kaulavaltimoita. Sitten Jesús soitti ainakin kolmea eri instrumenttia. Lisäksi tässä oli hidastuksia ja nopeutuksia, joita jumalanpoika, ohjaajanero käytti antaumuksella. Lopussa oli fiilistelyä erivärisillä linsseillä. Oi pojat, kyllä Jesse tietää, mikä on surrealismia.

Ei mitään muistikuvaa, mutta tämä taisi olla sitä paskinta elokuvaa. Olisin ihan mielelläni nukkunut tämän yli, mutta kun kello oli vasta jotain vähän yli 12:00, niin ei se tuntunut luontevalta. Nimikin meni siis vähän harhaan. Nyt painajainen tulikin jo päivällä.

Jesús tosiaan on Memmet-vampyyri, joka pitää viinikellarissa vankina naisia. Oliko tässäkään sitten mitään muuta hyvää? Ainakin nimi on eeppinen ja Memmet jaksaa vielä tätäkin kirjoittaessa naurattaa.

Ainiin joo, se Suomen kartta oli upea.

Keskittymisongelmia oli jo ilmentynyt aiemmin, eikä tämäkään pala ollut helppo pureksittavaksi. Tosiasiassa tämä saattoi jopa olla ohjaajansa parhaimmistoa. Ainakin kesto oli erinomaisen lyhyt, juonessa oli enemmän tolkkua sekä mikä parasta tässä oli Johnson.

Jesús makaa sängyssä goottilaisessa linnassa ja huutaa:
Tuokaa minulle rommia!

Jossain linnan uumenissa lymyilee naamiomurhaaja, mutta tässä hipassa ei ole mitään järkeä, koska Jesús joi rommia muidenkin edestä.

Jesúksen visio kannibaaleista on hämmentävä. Sunnilleen kaikilla ihmislihaa syövillä kavereilla on pensselit nenän ja huulten välissä. Toki siinä päällä on sirkuksesta pöllityt kasvomaalaukset. Liekö Franco ollut Cesar Romero –fani? Mene ja tiedä, mutta sen muistan, että vittu mä vihaan Al Cliveria!

Voi tätä hämmennyksen riemuvoittoa! Jesse teki hyvän elokuvan. Onhan tässäkin vikansa, mutta teknisesti tämä näyttää ja kuulostaa aivan oikealta elokuvalta. Myös näyttely on harvinaisen onnistunutta. Tehosteet on jo kurkkuharjan puolesta haukuttu, siihen ei mitään lisättävää, muovisia ne olivat. Pakko tätä on silti arvostaa kokonaisuutena. Varsin mehukasta camp-viihdettä kyseessä.

Juuri, kun sitä luuli, että hyvää seuraa toinen hyvä, tulee vastaan varmaankin illan/yön suurin paskapökäle. Luoja vain tietää, että mitä nappuloita Jesús on painellut tai popsinut, kun tällaisen meni tekemään. Zombit näyttävät paskalta, niitä on liian vähän ja meitä kaikkia vitutti totaalisesti tämän katsominen. Onneksi kurkkuharjalla on se toinen versio tästä, niin päästään vertailemaan niiden eroja!

Suoraan sanottuna en tästä paljon muista, koska pilkkiminen alkoi viedä voiton. Ainakin tässä oli sarvikuono, joka oli sankarittaren kaveri. Mahtoiko sen nimi olla Bobby tai jotain? Ei mitään tietoa. Kuitenkin se on varmaa, että tämä oli melkoista paskaa. Eihän siitä mihinkään pääse, Jesús osaa tai ei osaa. Nyt Jumalanpoika ei osannut. Oliko tässä se nimikkovuori?

Tämä muistutti teknisesti Bloody Moonia. Pintapuoli oli saatu mainioksi kauhuelokuvaksi. Myös efektit olivat sellaisia mukavan muovisia. Eikä näyttelijöiden suorituksissa ollut haukkumista. Olihan tässä sentään moottorisaha, jos en ihan väärin muista.

Tässä elokuvassa oli kaksi Robert Forsteria, joista toinen on Jesúksen luottokaveri, jonka oikea nimi on Antonio Jotain. Tämä kuriositeetti ei kuitenkaan tätä paskakasaa pelasta. Harvemmin edes Jesse onnistuu tekemään näin puuduttavaa elokuvaa. Sotiminen ja kaikki muu sen ympärille kasattu draama on aivan vitun vammaista, eikä se kiinnosta ollenkaan. Lisäksi tämän elokuvan aikana tajusin, että Jesús Franco keksi Bruno Mattein paljon käyttämän sinisen yön. Hyi!

Jesús on kova jazz-mies, ja tämä elokuva kertoo rikoksesta. Mitä ihmettä? Sankari tykkää soittaa saksofonia ja nimenomaan jazzia. Yleinen pilkkiminen vei pisimmän korren, mutta sanotaanko nyt vaikka näin, ettei tämä ollut läheskään niin paska kuin pelkäsin. Downtownit ovat selvästi ohjaajan kesäleffoja, koska tämäkin tapahtui lämpimässä paikassa. Ainoastaan itse guru ei ollut punaisen naamansa kanssa tiirailemassa naisten vaginoita.

Se tunne aamulla, kun tahtoo vain nukkua, ja tajuaa Paula-Paulan olevan vielä edessä…

Väistämättä elokuvan jälkeen tuli sellainen, mitäs tuli tehtyä –olo. Henkinen krapula valtasi mielen. Tästä toipuminen vie aikaa ainakin vuoden. Oli kyllä muuten mielenkiintoista katsoa, että Jesús vielä pyörätuoli-iässä tekee kokeellisia elokuvia. Paula-Paulassa ei ole mitään tolkkua, se on vaan yksi aivan saatanan pitkä jakso hidastettua naisten hinkkaamista. Ohjaaja on myös ollut ajan hermolla, koska karvaiset alapäät ovat muuttuneet posliiniksi.

R.I.P. Lina Romay